Vasko, Anne: Jellona Suuri

Tekstaus Erika Kallasmaa

Pienellä Jellonalla, Pojan rakkaalla leijonoitten kuninkaalla, on mielessä suuria asioita. Siitä tuntuu, että sen ehkä pitäisi kasvaa isoksi Pojan mukana – isoja leijonia kun kuuntelisivat kaikki. Nykyään Poika ei aina enää muista ottaa sitä leikkiin mukaan. Jos Jellona söisi paljon ja monenlaista, se venyisi, pyöristyisi ja pullistuisi ja sitten siitä tulisi Jellona Suuri! Tai ehkä se ei kasvaisikaan tarpeeksi vaan jäisi pieneksi, niin kuin esimerkiksi pikkusiskoilla on tapana. Sitten sen olisi syötävä vielä lisää, että saisi kasvatettua hurjan harjan, ja siitä tulisi oikea Savannien Suurpeto. Jellonan värikin on kyllä vähän väärä ja se syökin ihan muuta kuin suuret, oikeat leijonat.

Suuret leijonat ovat mahtavia. Niillä on superkuulo, eivätkä ne pelkää pimeää tai edes pahaa sutta. Ne taistelevat villisti kuin sarjakuvasankarit ja suuttuessaan ne riehuvat ja räyhäävät… Rakkinakki! Kuonokakki! Kääk! Pihkura Äkäpäkä! Ryökäle! Rääh! ”Apua!” – Pikku Jellonaa pelottaa ja se tahtoo syliin. Se ei todellakaan ole mikään iso ja mahtava leijona. Jellonallakin on kuitenkin supernäkö. Se huomaa jo kaukaa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Pieni Tyttö sanoo ”Katsokaa mitä löysin! Leijonan! Saanhan pitää tämän?” Ja niin Jellona saa uuden leikkikaverin.

Pienestä monesti tuntuu, että isoilla on kaikki asiat paremmin, ja miksei myös päinvastoin, mutta ehkä sittenkin olisi hyvä olla juuri sellainen kuin on. Muutos ei toisaalta välttämättä ole huono asia. Jellonallekin käy lopulta ihan hyvin, vaikka Poika ei enää olekaan sen paras kaveri.

Kangaskollaasina toteutettu pienen Jellonan tarina on omistettu kaikille rakkaille pehmoleluille. Jellona on hellyttävän suloinen hahmo suurine pohdintoineen ja kuvien toteutus on kekseliäs. Huomaa ensimmäiseltä ja viimeiseltä aukeamalta, etu- ja takakansien sisäpuolelta, löytyvät valokuvat.

Fitzpatrick, Marie-Louise: Pieni kulkija

Pieni pellavapäinen tyttö pakkaa kassiin tarpeellisia tavaroita ja lähtee kävellen matkaan. Heti alkuun häntä ihmetyttää, että missä se sitten mahtaa olla se perillä? Entä kauanko matka sinne kestää? Tuleekohan tytöstä perillä sitten iso, toisin kuin nyt, kun ilmeisesti tuntuu, että on koko ajan liian pieni. Entä lakkaako siellä kokonaan sanomasta mitään hupsua, ja puhuu aina vain järkeviä? Tyttö on varma, että hän ainakin tekee myös siellä hiekkalinnoja, ihan varmasti.

Mitä sitten, kun matkalla tulee eteen jotain hurjaa ja vaikeaa, kuten lohikäärme tai vaikeakulkuinen viidakko? Pääseekö niistä jotenkin ohi tai läpi? Tyttö ainakin tietää miten lohikäärmeet kesytetään. Niitä katsotaan suoraan silmiin ja lasketaan kymmeneen, ja silloin ne lentävät tiehensä.

Miten sitten kaikki muut ihmiset, ovatko hekin menossa sinne? Ja entä jos haluaakin muuttaa mielensä ja mennä jonnekin muualle? No, tänään tytöllä nyt on ainakin paljon muuta tekemistä, tänään ei viitsi lähteä, mutta ehkä huomenna. Ihan varmasti.

Ihana pieni pohdiskeleva tyttö miettii millaista on kasvaa isoksi, mitä kaikkea tuolla elämän mittaisella matkalla voi tulla vastaan, ja miten ja millaisena sitä joskus pääsee perille. Nämä suuret kysymykset lienevät hyviä pohdinnan aiheita kenelle tahansa. Tuskin kukaan voi koskaan sanoa olevansa valmis, ja koko ajan tuntuu tulevan vastaan uusia ihmeteltäviä asioita – vaikka olisi kuinka iso. Toisaalta on myös hyvä välillä pysähtyä ja elää vain tässä hetkessä ilman sen suurempia pohdintoja, kuten tämänkin tarinan tyttö lopuksi toteaa.

Palkitun irlantilaisen kuvittajan ja kirjoittajan tunnelmalliset ja vaikuttavat kuvat siivittävät pienen pohdiskelijan matkaa halki päivän ja yön ja läpi sateen ja tuiskun. Välillä päästään nallen kanssa niitylle pötkölleen pilviä katselemaan. Lumoavat kuvat ja sopivan pieni määrä tekstiä jättävät tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle ja pohdinnoille.

Kätkijät



TV-sarja, 2 DVD-levyä, tuotantokaudet 1 ja 2


Mary Nortonin 50-luvun klassikkokirjoihin perustuva, vuonna 1992 tehty BBC:n tv-sarja kertoo kätkijöistä (the Borrowers), jotka ovat pienoiskokoisten ihmisten näköistä väkeä. Sarjan pääosassa on Clockin perhe (äiti, isä ja tytär), joka asuu erään vanhan suuren talon lattialankkujen alla, talonväen siitä mitään tietämättä. Perheen isä, Pod, harjoittaa kätkijöiden elinkeinoa eli lainaamista. Nähdyksi tulemista ja muita vaaroja (kuten kissoja) uhmaten Pod käy retkillä yläkerrassa, ”ihmojen” valtakunnassa ja lainaa kaikkea tarvittavaa, mitä milloinkin sattuu löytymään. Esimerkiksi kalan ruotoja ompeluneuloiksi, jouhia eteisen matosta harjaa varten, lattialle tippuneen postimerkin tauluksi seinälle tai tulitikkuaskin piirongiksi. Kokonaisesta piparista riittää herkkua koko perheelle pitkäksi aikaa ja keittiöstä voi löytyä muutakin ruokaa, vaikka peruna, leivänmuruja tai palanen lihaa. Nukkekodin huonekalut sopisivat täydellisesti kodin sisustukseen, mutta niitä on hankala kuljettaa ja niiden puuttumisen voisivat ihmiset huomata. Periaatteena onkin, että lainataan vain sellaista mitä ”ihmot” eivät tule kaipaamaan, jotta paljastumisen riski säilyy pienempänä.

Kätkijöiden suurin pelko on tulla nähdyksi, ja Pod kokee tämän hirveän kohtalon eräänä yönä ollessaan lainaamassa nukkekodista teekuppia. Pod kuitenkin selviytyy takaisin kotiin, ja näyttää siltä, ettei hänet nähnyt poika aio paljastaa näkemäänsä aikuisille. ”Ihmoilla” on tapana suhtautua kätkijöihin kuten esimerkiksi hiiriin; he tekevät kaikkensa saadakseen pesueen tuhottua. Pian Podin nähdyksi tulemisen jälkeen perhe päättää, että tytär Arriettyn tulisi alkaa opetella lainaamista. Hän on innoissaan yläkertaan ja mahdollisesti jopa ulos pääsystä, mutta ei malta noudattaa kaikkia isänsä ohjeita ja päätyy juttelemaan pojan (George) kanssa. Arrietty ja George ystävystyvät ja Georgesta on perheelle lopulta paljon apua, mutta ystävyys johtaa myös siihen, että Clockin perhe joutuu jättämään kotinsa ja lähtee etsimään uutta majapaikkaa. Välillä löytyy sellainen paikka, josta voisi tulla koti, mutta monta kertaa matkaa joudutaan jatkamaan. He löytävät sukulaisia ja ystäviä, mutta myös sellaisia kätkijöitä ja ihmisiä, joille heidän hyvinvointinsa ei ole kovinkaan tärkeää, päinvastoin. Perheellä on edessään huimia seikkailuja ja monta täpärää pelastumista.

Sarja on hienosti kuvattu ja näytelty. Lavasteet ovat mielikuvituksellisia ja kekseliäitä ja on helppo uskoa pikkuväen asuvan lattialankkujen alla tai majoittuvan vaikka hylätyssä kengässä. Joissain kohtauksissa ei toisaalta jää epäselväksi, että on käytetty trikkikuvaa, mutta asian huomaaminen ei haittaa tarinasta nauttimista. Kohtaukset on kuitenkin hyvin tehty, eikä varsinaisesta kömpelyydestä tarvitse kärsiä. Jaksot ovat melko lyhyitä, mutta jäävät aina kutkuttavan jänniin kohtiin ja on melkein pakko jatkaa heti seuraavalla. Hauskana yksityiskohtana todettakoon, että Podia esittävä brittinäyttelijä Sir Ian Holm näyttää pitävän pienikokoisista roolihahmoista. Hän on myöhemmin esiintynyt mm. Taru Sormusten Herrasta -elokuvien hobitti Bilbo Reppulina.

Karsikas, Ilja: Sintti Silmusuu tahtoo oppia lukemaan

Teksti Juho Gröndahl

Sintti Silmusuu on pieni karhu, joka asuu Isoveljensä kanssa metsän keskellä. Isoveljen lisäksi Sintillä on hyvä ystävä, keiju nimeltä Eleonoora. Eräänä päivänä Sintti näkee Eleonooran raapustavan sulalla pieneen kirjaan, ja se vaikuttaa Sintistä todella mielenkiintoiselta. Käy ilmi, että Eleonoora kirjoittaa. Hän lahjoittaa innostuneelle Sintille muistikirjan, sulkakynän ja mustepullon, mutta ei pyynnöstä huolimatta ehdi jäädä opettamaan sitä.

Sintti yrittää kirjoittamista ensin itse. Se muistelee Eleonooran kirjassa näkemiään merkkejä ja yrittää tehdä samanlaisia, mutta saa aikaiseksi vain sotkua ja sekalaisia viivoja, kunnes nukahtaa uupuneena. Seuraavana aamuna Sintti aiheuttaa hämmennystä metsänväen keskuudessa etsimällä kiihkeästi itselleen opettajaa. Kukaan ei kuitenkaan osaa kirjoittaa, ei edes Isoveli. Ainoa vaihtoehto näyttää olevan kaupunkiin lähteminen, sieltä ehkä löytyisi opettaja. Isoveli ei pidä ajatuksesta, mutta lupautuu saattamaan Sintin metsän reunaan asti ja jää itse sinne odottamaan.

Sintti astuu sisään kaupungin porteista sydän pamppaillen ja huomaa olevansa keskellä suunnatonta hyörinää, meteliä ja erilaisia ennennäkemättömiä otuksia. Opettajaa ei silti meinaa löytyä. Hämärä laskeutuu, kadut tyhjenevät, valot syttyvät ja jostain alkaa kuulua musiikkia. Talojen seinät ovat yhtäkkiä täynnä erivärisiä valokirjaimia ja Sintti alkaa huolellisesti jäljentää niitä. Äkkiä Sintti havahtuu ja huomaa yön tulleen. Se lähtee hieman vastahakoisesti lampsimaan takaisin metsän reunaan, missä Isoveli sitä odottaa. Kävellessään Sintti tutkii tarkkaan muistikirjaansa piirtyneitä kirjaimia. Yhtäkkiä se seisahtuu hämmästyneenä ja pinkaisee sitten juoksuun. Se haluaa mahdollisimman nopeasti Isoveljen luo kertomaan, että se on kuin onkin oppinut lukemaan!

Sintti Silmusuusta kertova tarina on kuvitettu ihanan värikylläisesti. Piirrosjälki on hieman kulmikasta eikä niin pyöreän söpöä kuin kuvakirjoissa monesti. Kuitenkin Sintistä on saatu oikein herttainen pieni karhu, jonka tarinaan on mukava samaistua. Ero metsän ja kaupungin tunnelmien välillä on suuri. Metsän voi aistia olevan raikas ja väljä, siellä on hyvä hengittää. Kaupunki taas on ahdas ja kiireinen. Ihmiset ja monet muut mielikuvitukselliset hahmot kulkevat kovalla kiireellä kohti päämääräänsä eikä törmäyksiltäkään vältytä. Kun ilta laskeutuu, katujen vilinä hiljenee ja pääosan saavat kaupungin valot. Niitä ei näe metsässä, mutta ne ovat omalla tavallaan kauniita. Kirjastokin kaupungista näyttää löytyvän. Pieni kritiikki nousee väkisinkin; ei liene kovin todennäköistä, että lukemaan oppiminen tapahtuu yhdessä illassa kirjaimia katsellen ja jäljentäen – vaikka ainahan voi yrittää – ja kuka tietää, ehkä se onnistuu pieniltä karhuilta…