7. syyskuuta 2017

Harjanne, Maikki: Minä Minttu

Otava 2017, 79 s.

Harjanne, Maikki: Minä Minttu

Minä Minttu -kirjan tarinat on julkaistu alun perin kolmena erillisenä teoksena: Minttu auttaa (1990), Minttu yksin kotona (1989) ja Minttu ei tahdo (1988). Tarinat on järjestetty tähän teokseen päinvastaiseen järjestykseen, missä ne ilmestyivät. Minä Minttu -teoksen ensimmäisessä tarinassa perheessä ei näytä olevan Mintun lisäksi muita lapsia, (oikein tarkkasilmäinen voi kuitenkin bongata tuttipullon ja muuta vauvakamaa kuvista), seuraavissa mukana on pikkuveli Santtu, joten järjestys vaikuttaa harkitulta.
 
En ole tarkastanut tätä, nykyisin en oikein paljon tarkastele, mutta luulen, että ensikohtaamiseni Mintun kanssa tapahtui äidin tilaaman Kotilieden kautta. Muistini mukaan lehden viimeisellä aukeamalla oli yhden sivun verran mustavalkoista minttua. Ajoittaisin tämän ensikohtaamisemme 1970-luvun lopulle. Ensimmäiset Minttu-kirjat joka tapauksessa julkaistiin vuonna 1978. Tämän vuosiluvun tarkastin.

Yhtään Minttu-kirjaa meillä ei kotona ollut, mutta hiukan nuoremmilla serkuilla taisi niitä olla, sillä muistan lukeneeni minttuja ääneen. Lukutaidon opettelu sujui minulta huomattavan tahmeasti, ja epäilen, että kirja ei suinkaan osunut sattumalta käteeni, vaan ovelilla aikuisilla oli sormensa pelissä. Minttu-kirjoissa tekstin määrä on kohtuullinen. Ja präntti on ilahduttavan kookasta. Heikkokin lukija pääsee kääntämään sivua usein.
 
Iän myötä olen alkanut ilahtua lastenkirjojen uusintapainoksista aina vain enemmän ja enemmän. On hauska lukea lapsille ääneen samoja kirjoja, joita itsellekin on luettu. Testasin kirjaa pian kaksi täyttävän tytön kanssa, ja hän istui tanakasti sylissäni, kun luin kirjan yhteen menoon kannesta kanteen. Kustantajan antama ikäsuositus on 3+.

Minttu on kestänyt aikaa hyvin. Tapahtumat liittyvät lapsen arkeen. Voisin kuvitella, että lapsi pystyy samaistumaan Minttuun helposti. Hahmon kotikin tuntuu ihan nykyaikaiselta. Minulla ei ollut käytettävissä alun perin ilmestyneitä kolmea nidettä, mutta tässä kädessäni olleessa kirjassa ei esiintynyt lankapuhelinta, kasettisoitinta tai muuta sellaista, jonka olemassaoloa nykylapsi ihmettelisi. Perheen vanhempien työnjako on perinteinen, isä käy töissä ja äiti hoitaa lapset. Kokoelman aloittavaa tarinaa suosittelen erityisesti niille aikuisille, jotka kantavat päävastuun kodista toisen vanhemman käydessä palkkatyössä.

Harjanne, Maikki: Minä Minttu

Areenassa on kuultavissa Maikki Harjanteen haastattelu. Harjanne kertoo mm. siitä, miksi Mintun isän rooli jää tarinoissa melko vähäiseksi.
 

24. elokuuta 2017

Iloinen koulutie : Suomen lasten koulurunot

Toimittanut Ismo Loivamaa
Kuvat Rudolf Koivu
Minerva 2017, 55 s.





Koulut ovat taas alkaneet. Toivon, että kaikkien koulutaival olisi iloinen, kuten seuraavassa Immi Hellénin runossa, josta myös teoksen nimi on poimittu.

On joutuneet päivät jo syksyiset.
Käy metsäpolkua pienoiset [..]

Puut metsän lapsille nyökkivät
kuin ainakin armaat ystävät.

Syystuuli luo ruusuja poskillen.
He kulkevat riemuiten, laulellen.

Vaikka joskus se käy kautta notkojen
ja kautta jylhien rotkojen,

tää nuorten iloinen koulutie
maan kaikista teistä parhain lie.


Immi Hellénin lisäksi koulurunoja ovat kirjoittaneet monet nimitutut: Sakari Topelius, Marjatta Kurenniemi, Kaarina Helakisa, Tittamari Marttinen, Jukka Itkonen, Pia Perkiö, Kaija Pakkanen ja Elina Karjalainen. Rakastin aikoinaan Uppo-Nallea yli kaiken, ja ilahduin vielä nytkin, kun nyt törmäsin tuttuun nalletekstiin: "Koulutietä kulkiessas, nalle aina muista, ettei kadun jäätiköllä takatassut luista, ettei kynä putoa ja ettei kirja puutu [..].

Immi Hellén oli syntynyt vuonna 1861- Valikoiman runoilijoista nuorin, Tittamari Marttinen, syntyi reilut sata vuotta Immin syntymän jälkeen. Tästä lähtökohdasta on helppo arvata, että myös runot ovat hengeltään erilaisia. Vaihtelua tuo myös runojen pituus, mukana on sekä pitkiä että pätkiä. Olisin kaivannut runojen yhteyteen jonkinlaista ajoitusta, vaikkapa runoilijan syntymävuotta. Vanhin tekijän nimen yhteydessä esitetty runo lienee Topeliuksen (synt. 1818) käsialaa, lisäksi teokseen on valittu kaksi kansanrunoa.

Runojen nimistä osa on huisin houkuttelevia. Vai mitäs pidät näistä:
Pelastusliiveillä pulpettiin
Sanakin voi riittää
Toivoisin, että asuisin Kuussa
Koulutaksi Myssylään?

Kirjan kuvituksena on käytetty Rudolf Koivun piirroksia, joista ei valitettavasti kerrota mitään, ei edes sitä, onko sivulle painettu koko työ vai jokin yksityiskohta laajemmasta kuvasta. Tekijän nmikirjaimet näin vain kolmessa kuvassa. Neljännessä niistä oli näkyvissä yläreuna.

Ismo Loivamaan Lastenruno-sarjassa on aiemmin ilmestynyt : Kas kuusen latvassa : Suomen lasten runolipas, Jos sul lysti on : Suomen lasten leikkirunot, Unen sinistä maata päin : Suomen lasten tuutulaulut ja iltarunot, Soita, soita sinikello : Suomen lasten kesärunot, Sitten leikitellään kuusen alla : Suomen lasten joulurunot sekä Maan korvessa kulkevi lapsosen tie: Suomen lasten enkelirunot.


3. elokuuta 2017

Sananlaskut

Aineiston valinneet: Kari Laukkanen ja Pekka Hakamies
Johdannon kirjoittanut: Matti Kuusi 
Piirroksin varustanut: Pekka Vuori
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia
15904 sananlaskua Kansanrunousarkistosta
SKS 2017, 4. p., 598 s.



Niin kauan kuin jaksan muistaa on kirjan elinkaaren lyhykäisyydestä kannettu huolta. Eikä aivan suotta. Muutama vuosi takaperin julkaistuja kirjoja ei saa ostettua omaksi mistään, ellei käytettyä kappaletta satu tulemaan myyntiin. Nyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seura teki hyvän työn ja julkaisi pitkään loppuunmyytynä olleen Sananlaskut-teoksen uudelleen. Neljänteen painokseen ehtinyt teos ilmestyi ensi kerran melkein neljäkymmentä vuotta sitten, vuonna 1978.

Ei oo hoppu hyväksi, eikä kiire kunniaksi. Lappeenranta
Hoppu ei oo hyväksi muualla ko kirpun tapossa. Himanka
Hoti koira suunsa polttaa. Kankaanpää. hoti = hotkiva

Sananlaskut-teos on ulkonäöltään niin tuhti, että sen poimimista mukaan kirjastosta miettii kahteenkin kertaan. Kirjan kanniskelu käy tietysti hyötyliikunnasta. Ja kyllä, toki muistan, että kirjoitan blogia lasten ja nuorten kirjallisuudesta. Lukijan mielessä saattaa herätä kysymys, onko ollenkaan realistista ajatella, että kasvava nuoriso tarttuisi tämänkaltaiseen teokseen, ainakaan vapaaehtoisesti. Lähtökohtaisesti jokaiselle kirjalle on kyllä lukijansa. Kirjastojen tehtävä on keksiä keinoja tarjota kirjoja asiakkaille. (Ranganathanin 3. laki).

Minulle on luettu paljon, ja voin helposti kuvitella, että tätäkin kirjaa olisi luettu, jos se olisi omasta hyllystä löytynyt. Onhan kieli paikoin vanhahtavaa eivätkä toisen alueen murresanat välttämättä avaudu varsinkaan nuorelle lukijalle. Ääneen lukeva aikuinen tarjoaa tietysti sellaisen edun, että häneltä voi kysyä vieraista ilmaisuista ja sananlaskujen merkityksestä on mahdollista keskustella. Voi olla, että siinä samalla lukijakin löytää uusia näkökulmia tuttuihin sanontoihin. Sitä paitsi on niitä vieraita sanoja paikoin selitettykin.

Pekka Vuori on kuvittanut kirjan, mutta kuvia on harmittavan harvassa. Erityisesti lapsilukijoita ajatellen kuvitusta olisi voinut olla enemmän.

"Siint on hyvä miel, ko ei oo paha miel."

Sananlaskut etenevät aiheen mukaan aakkosjärjestyksessä, mutta mikään onnitteluvärssypankki teos ei varsinaisesti ole. Yritin tuloksettomasti löytää ripillepääsyonnitteluun sopivaa sananlaskua. Samoin katsoin, löytyisikö siitä tuoreelle ylioppilaalle jotain ajatuksen juurta, mutta luovuin tästäkin hankkeesta.

En ole kuitenkaan menettänyt toivoani kirjan käyttökelpoisuuden suhteen. Kirjasta löytyy nimittäin myös paikkakuntahakemisto. Luulen, että voin ripotella synnyinpaikkakuntaani liittyviä sananlaskuja erääseen elämäkerralliseen tekstiin. Ehkä niistä on jopa apua tuon tekstin jäsentelyssä. Ja onhan noita kiva lukea ihan muuten vaan.


6. heinäkuuta 2017

Potalla, osa yksi

Leslie Patricelli: Potalla
Suomentanut Rauna Sirola
Lasten Keskus 2013, 2. p., 26 s.



Tämän blogin nimi oli alun perin Hyllyjen uumenista nuorille ja naperoille. Kirjoja ilmestyy sitä vauhtia, että olen käyttänyt kirjoitusaikani pääsääntöisesti uusien kirjojen esittelemiseen. Hyllyjen uumenista niitä ei tule nostettua, vaan itsekin tartun juuri niihin, jotka ovat joka tapauksessa esillä.

Parasta aikaa kirjoitan pottakirjoista pientä artikkelia. Sitä varten olen hankkinut käsiini tällä vuosikymmenellä tähän hetkeen mennessä julkaistut 17 potankäyttöä ja siisteyskasvatusta käsittelevää kuvakirjaa. Melkein kaikki löytyvät Satakirjastojen kokoelmista.

Osa näistä on paksulehtisiä katselukirjoja, joissa on vain vähän tekstiä, mutta mahdollisesti luukkuja, ääninappeja tai tunnusteltavia yksityiskohtia. Pääosa kirjoista on alunperin ilmestynyt jollain muulla kielellä kuin suomeksi. Kotimaista alkuperää olevia on vain kaksi. Nämä ovat Katri Kirkkopellon ja Mervi Wareen Oona ja Eetu: Ei hätää! sekä Annastiina Syväjärven ja Johanna Venhon Kissanpissa. Näistä vain ensin mainittua on saatavilla kirjakaupan kautta, Kissanpissa on loppuunmyyty.

Leslie Patricellin teos Potalla ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 2012. Käsissäni oleva teos on toista painosta, joka on otettu heti ensipainosta seuraavana vuonna. Ilokseni teos on edelleen myynnissä kirjakaupoissa, ja olen ajatellut antaa sen lahjaksi kohta yksivuotispäiväänsä juhlivalle lapselle.

Potalla-teos edustaa genrensä huippua. Se on paksulehtinen ja kestävä. Kuvat ovat ilmeikkäitä, mutta yksityiskohtia ei ole liikaa. Kirkkaanväriset taustat tekevät kirjasta värikyläisen. Erityisen ihastunut olen kirjan päähenkilöön, pelkkään vaippaan pukeutuneeseen taaperoon.


Taaperon sukupuoli ei selviä (yksityiskohta teoksesta Leslie Patricelli: Potalla). 

Tekstiä on vain hippusen verran, niin vähän, että sitä ei riitä edes joka sivulle, joten suomentaja Rauna Sirola näyttää päässeen helpolla. Mutta mistäs sitäkään tietää, onko asia todellisuudessa näin. Ammattilaisuuden kai tunnistaa juuri siitä, että valmis suoritus näyttää helposti tulleelta. Niin tai näin, teoksen kohderyhmä ei vielä pitkiä tarinoita kuuntele. Kuva puhukoon puolestan. Tässä kirjassa se totisesti puhuu.


Potalla istuminen voi tuntua vallan ikävystyttävältä (Leslie Patricelli: Potalla).


Hyvä lukijani, toivon kommentteja aiheesta. Mikä on sinun lempparisi pottakirjoista?

22. kesäkuuta 2017

Lasten oma lauluvuosi ja Lasten oma vuosikirja


Lasten oma lauluvuosi
Toimittanut: Soljander-Halme, Hannele
Kuvitus ja graafinen suunnittelu: Hurme, Maija
Kirjan rakenne ja juhlapäivätiedot: Tuula Korolainen
Lasten Keskus, 2016, 120 s. + cd-levy 

Lasten oma vuosikirja
Tekstit: Korolainen, Tuula ja Tulusto, Riitta
Kuvitus, typografia ja taitto: Hurme, Maija
Lasten Keskus, 3. p. 2017, 191 s.


Joskus käy niin, että yksi kirja johtaa toisen ja kolmannen luo. Ensin löysin Laula lelut laatikkoon, sitten Hei, me laulupiirretään. Näistä innostuneena hain lisää sellaisia lastenlaulukirjoja, joihin liittyisi äänite. Sain Lasten oman lauluvuoden. Rupesin kirjoittamaan siitä ja kiinnostuin aikaisemmin ilmestyneestä Lasten omasta vuosikirjasta. Itse asiassa heti lauluvuosikirjan esipuheessa viitattiin Lasten omaan vuosikirjaan oikein kuvan kera. Uskoakseni näitä kirjoja kannattaakin käyttää parina. Yksinään laulukirja jää tyngäksi, monista ansioistaan huolimatta.

Lasten oma vuosikirja esittelee kalenterivuoden juhla-, liputus- ja merkkipäivät taustoineen ja tapoineen. Lisäksi se tarjoaa juhlapäiviin liittyviä reseptejä ja askarteluideoita. Satuja, runoja ja loruja on mahtunut mukaan ilahduttava määrä. Kuvitus on osin Maija Hurmeen käsialaa, osin samoista teoksista, joista on poimittu tekstikappaleitakin. Esimerkiksi Juhannusyön huolista ja vaaroista Muumilaaksossa kertovassa tekstikatkelmassa on tietysti Tove Janssonin kuvitus. Joistain suurmiehistämme sekä Minna Canthista on valokuva.




Ylimmäisessä kuvassa aukeama teoksesta Lasten oma vuosikirja ja alimmaisessa Lasten oma laulukirja. Molemmissa aiheena Puolustusvoimain lippujuhlan päivä ja Maailman ympäristöpäivä.






Lasten oman lauluvuoden kuvitus on kierrätetty Lasten omasta vuosikirjasta, mutta kierrätys on tehty kekseliäästi. Laulukirjassa kuva saattaa esiintyä esimerkiksi alkuperäisen peilikuvana tai kuvitukseen on poimittu pelkkä yksityiskohta suuremmasta kuvasta. Toisinaan aukeamalle on voitu myös lisätä kuvituselementtejä, joiden ensiesiintyminen tapahtui toiseen juhlaan liittyen.
 
Keväällä on paljon liputuspäiviä. Lasten omassa vuosikirjassa viralliset liputuspäivät on merkitty leivokseen pystytetyllä pienellä lipulla.

Molemmat kirjat etenevät tammikuusta joulukuuhun. Sisällys on jaettu vuodenaikojen mukaan neljään ryhmään. Syksyn alle on sivuja tullut eniten, vaikka koulunalkamispäivä ja venetsialaiset onkin jätetty kesään. Lasten omassa laulukirjassa juhla- ja merkkipäivät on käsitelty lyhyesti kahden aukeaman laajuisessa tietopaketissa. Vakiintuneet liputuspäivät on merkitty myös laulukirjaan. Samoin Saamelaisten kansallispäivä ja marianpäivä, joka on saamelaisten vriallinen liputuspäivä. Ahvenanmaan kolmesta virallisesta liputuspäivästä mukana ovat Ahvenanmaan lipun päivä ja Ahvenanmaan itsehallintopäivä.

Juhlapäiviin liittyvien laulujen lisäksi mukaan on otettu vuodenaikoihin liittyviä lauluja: "Rati riti ralla", "Tuuli hiljaa henkäilee", "Peipon pesä" ja "Syksy". Vanhemmille tuttujen kappaleiden lisäksi mukana on vähemmistöjemme juhliin liittyviä lauluja. Vieraskieliset laulut on translitteroitu ääntämisen mukaan. Osa lauluista on käännetty tai tehty varta vasten tätä teosta varten. Ilahduin Kaisa Nuoliojan säveltämästä ja sanoittamasta laulusta "Äitini on yrittäjä", jossa laulun minä pohtii "Kuinka oikein yritetään, mitä sekä miksi?":

Voisikohan yrittäjä minustakin tulla?
Leipuri jos olisin, ei koskaan loppuis pulla.
Pullaa täynnä pöydät, tuolit, sohvat sekä peti.
Talon täyteen leipoisin, söisin kaiken heti.

Huvipuistoyrittäjä ehkä olla voisin.
Yrittäisin kovasti ja töitä kotiin toisin [..]

Laulukirjassa esitellään 94 laulua, joista 44 esitetään kirjan mukana tulevalla cd-levyllä. Kappaleista kerrotaan vain säveltäjä ja sanoittaja tai minkämaalainen kansanlaulu on kyseessä. Olisin kaivannut lauluista lisätietoa. Suvivirren kohdalla sitä innostuin hakemaankin. Laulukirja kertoo, että kyseessä on ruotsalainen kansanlaulu. Virsikirjasta antaa taustainformaatiota miltei yhtä niukalti, vain merkinnän "Ruotsissa 1697" ja tiedon siitä, että virsi on suomennettu vuonna 1700 ja otettu sitä seuraavana vuonna virsikirjaan. Wikipediasta löytyy runsassanainen artikkeli.


 

8. kesäkuuta 2017

Ruohonen, Laura: Tippukivitapaus

Teksti: Laura Ruohonen
Kuvat: Erika Kallasmaa
Otava 2017



Laura Ruohonen: Tippukivitapaus


Luin jostain, että Yökyöpelit- ja Allakka Pullakka -runokuvakirjojen tekijöinä tunnetut Laura Ruohonen ja Erika Kallasmaa ovat luoneet uuden runoseikkailun, ja että teokseen perustuva musiikkinäytelmä esitetään Kansallisteatterin suurella näyttämöllä syksyllä 2017. Vielä en ole ehtinyt tutustua aikaisempiin teoksiin, vaikka sekin on suunnitelmissa ollut, mutta uutuuden hommasin käsiini saman tien.

Erika Kallasmaan kuvitus on tasapainossa tekstin kanssa. Teoksen kansikuvaan en ollut ihan tyytyväinen, mutta varsinainen runokuvitus miellytti sitäkin enemmän.


Erika Kallasmaan koko aukeaman täyttävä kuvitus imaisee runotekstin sisäänsä tyylikkäästi.
Runokuvakirjan ensimmäiseksi tekijäksi on merkitty runoilija Laura Ruohonen. Laura Ruohonen todellakin osaa kielellä leikittelyn. En tunne lastenrunoutta kovin hyvin, mutta kun kokoelman runon takaa puski esiin Oli ennen Onnimanni -loru, onnistuin kokemaan hetken suurenmoista pätevyyden tunnetta. Ei tässä ihan turhaan olla lastenkirjallisuuskursseilla istuttu.

Todellisuudessa Onnimanni-yhteyden tunnistamiseen tuskin tarvitaan kirjallisuuden opintoja, mutta monta kertaa tuttuus on valttia. Taituruutta on se, miten tuttua osaa tuunata eteenpäin.

Aina roiskuu kun rapataan
itku pääsee kun pakataan
ja rakastamasta lakataan.

Kirja kestää monta lukukierrosta. En muista, monennellako kerralla vasta ymmärsin, että ne samat tyypithän esiintyvät läpi koko teoksen.

Kirja on avainlipputuote. Lisäksi sillä on ympäristömerkki. Aivan loistava lahjakirja siis kaikin puolin.





1. kesäkuuta 2017

Lappalainen, Minna: Hei, me laulupiirretään!

Hei, me laulupiirretään!: Laulupiirtämisen menetelmä monialaisen oppimisen ja vuorovaikutuksen tukena

Teksti ja toimitus sekä laulujen säestys ja sanoitus: Minna Lappalainen
Kuvitus: Eeva-Lotta Paavola, Pia Rantapihla
Laulau 2017, 168 s. + cd



 Laulupiirtäminen on moniaistinen ja elämyksellinen toimintamuoto, jonka ytimenä ovat pienet piirtämislaulut sekä laulun ja kuvallisen ilmaisun yhdistäminen samanaikaisesti ja toisiaan tukien.

Hei, me laulupiirretään! on samantyyppinen teos kuin Laula lelut laatikkoon. Molemmat kirjailijat kertovat käyttäneensä laulua helpottamassa omaa lapsiperhearkea.

Kaikkein tärkeimmäksi alkusysäykseksi laulupiirtämisen menetelmän kehittämiselle Minna Lappalainen nostaa oman lapsensa, pojan, jonka vahvimpia osaamisalueita piirtäminen ja kynänkäyttö ei äidin mukaan ollut. Kerran, kesken formulaleikin, äiti onnistui jekuttamaan pojan paperin ääreen piirtämällä formula-autoille radan paperille. Lapsi ei silti suostunut tekemään omia liirausjälkiä, vaan äiti sai kurvailla liidun kanssa yksinään. Tilanne muuttui, kun äiti alkoi lorutella: "formula se ajaa pitkin kilparataa. Niau, niau...". Poika pysähtyi katsomaan ja suostui itsekin kokeilemaan.
Havainnoin tässä yhteisessä leikissämme, että poika ei ajatellut piirtämistä ja kynää kuten yleensä, vaan oli laulun viemänä, kokonaisvaltaisesti formularadalla. Intensiivisen formulahetken jälkeen poika jäi keskittyneesti piirtelemään vielä pitkäksi toviksi ja tuntui ihan uudella tavalla nauttivan kuvan tekemisestä ja kynänsä jäjestä.

Lappalainen alkoi tietoisesti kehitellä pieniä harjoitustuokioita pojalle. Hän testasi laulupiirtämistä myös muskariryhmissään ja huomasi, että jo alle yksivuotiaat nauttivat piirtämisen katselemisesta tai vanhempiensa piirroksista selässään. Vähän vanhempien kanssa toimintamahdollisuuksien kirjo on laaja. Nyt laulupiirtämisen menetelmän kehittämisestä vastaa Laulau Oy. Laulupiirtäminen on Laulaun rekisteröimä tavaramerkki.

"Formula se ajaa pitkin kilparataa. NIAAU, NIAAU!"

Piirtämislaulut voivat olla piirtämistarkoitukseen tehtyjä tai ne voidaan improvisoida hetkeen sopiviksi. Myös vanhoja tuttuja lauluja voidaan käyttää monin eri tavoin. Lappalainen jakaa piirtämislaulut neljään eri tyyppiin: esittävään hahmolauluun, ei-esittävään piirtämislauluun, tukilauluun ja tarinalauluun. Esittävä hahmolaulun sanat kuvaavat elementtejä, jotka tukevat piirtämisen prosesseja. Piirtäminen voi saada tukea myös rytmistä. Ei-esittävät hahmolaulut tukevat abstraktimpaa kuvallista ilmaisua. Tukilaulussa lauletaan esimerkiksi siitä mitä lapset ovat jo piirtäneet. Tarinalaulu kertoo nimensä mukaan tarinan.

Laulupiirroksia voi tehdä esimerkiksi ilmaan, paperille tai lumihankeen. Hiekkataulu syntyy tarjottimelle. Kuviot on helppo poistaa ravistelemalla tarjotinta.

Tämä kirja koostuu menetelmäosuudesta, asiantuntija-artikkeleista, piirtämislauluista ja toimintavinkeistä.Teos on kotikäyttöön ehkä teorialtaan turhankin tuhti. Menetelmäosuuden voi kuitenkin harpata yli. Kaikissa lauluissa on omat toimintavinkit mukana.


Kuvan puhekuplassa neuvotaan, että laulupiirtämiseen voi joskus ottaa vauhtia vaikkapa renkaat alla. Tekstisivulla vinkataan, miten valmistetaan oma laulava taikakynä.


Pääsin alle kouluikäisenä seuraamaan Kylli-tädin, taiteilija Kylli Kosken (1906-1997), satutuokiota kotikunnassani. Kylli-täti kertoi satua ja maalasi sitä samaan aikaan paperille. En tiedä, voinko muistaa tätä tilaisuutta vai ovatko muistoni Kylli-tädin myöhemmistä televisioesiintymistä, mutta edelleen muistan Kylli-tädin, kun pääsen seuraamaan sellaisen kuvan syntymistä, johon liittyy tarina. Kuvilla voi tukea tietysti myös erilaisia musiikillisia teemoja ja laulujen sisältöjä. Moniaistisuus tukee ymmärtämistä.

Lappalainen uusi kirja on nyt ollut pöydälläni pari viikkoa, ja teokseen liittyvä cd-levy on jo soinut meillä ahkerasti. Heti ensimmäisellä kuuntelulla tunnistin laulun Matias-madosta, ja olen muistavinani, että ensikuulemalla samainen mato kiemurteli myös paperilla. Valitettavasti Matias mato -laulua ei netistä löytynyt, mutta Kukka-laulun laulupiirrosversio löytyi. Katso se tästä.

18. toukokuuta 2017

Kuronen, Kirsti: Pönttö

Karisto 2017, 86 s.
Kansi: Aino Ahtiainen 


Kuronen, Kirsti: Pönttö


Löysin jälleen uuden määritelmän. Se on säeromaani. Jos tahdot tietää, mitä se tarkoittaa, lue Kirsti Kurosen Pönttö. Tai Aamulehden juttu, jossa kirjailija kertoo teoksestaan.

Lainasin kirjan Huittisten kirjastosta. Siellä teos oli sijoitettu runokirjojen joukkoon, Porissa se näkyy olevan romaanihyllyssä. Kustantajan antama luokka on tietysti romaanin, runokirjat liikkuvat heikommin.


"Viidenneksi eniten pelkään iilimatoja.
Neljänneksi eniten pelkään täytekakkuja.
Kolmanneksi eniten pelkään sotaa.
Toiseksi eniten pelkään rakkautta.
Eniten, ylivoimaisesti eniten, pelkään aikuiseksi tulemista."
(Takakansiteksti. Kuronen, Kirsti: Pönttö)

Käsissäni on hieno teos. Minulla oli suunnattomia vaikeuksia poimia siitä vain jokin yksittäinen sitaatti, en millään meinannut osata valita, minkä kohdan ottaisin. Lainasin lopulta tähän kokonaisen sivun tekstiä, mieluusti olisin kopioinut koko kirjan. 

Teoksen alkutilanne on moneen kertaa kaluttu: päähenkilön koulu on loppunut ja hän on uuden edessä. Kaikki on epäselvää ja levällään.

Täysi-ikäinen, mitä se tarkoittaa?
Vasta viidesosa elämästä nähty,
olettaen että saa yhtä pitkän elämän kuin mummu.
Pikemminkin vajaavuotinen, ellei peräti tyhjäikäinen,
ontto ja autio, kolisee ja kaikuu
kukaan ei tule täydeksi.
 Paitsi tuo jumalaton täytekakku,
täyteläisessä täydellisyydessään
silkka mahdottomuus, epätosi.

Kakut kuvittelevat itsestään liikoja
koska niille on annettu tärkeilevä paikka
siirtymäriiteissä:
ristiäiskakku rippikakku
valmistujaiskakku kihlajaiskakku
hääkakku hautajaiskakku

helvetillinen määrä
arvonsa tuntevia kakkuja

naminami, en syö!

Kurosen päähenkilö vetäytyy kerhohuoneelle. Siellä hän kuluttaa aikaansa seuraamalla pikkulinnun pesintää televisioruudun välityksellä. Päähenkilön nimi on Luna. Luna seuraa Arja-tiaista. Minä seuraan runoilija Arja Tiaisen tuotantoa. Lunan kanssa minulla on yhteisiä ystäviä, kuten Tove ja Vilja-Tuulia.


5. toukokuuta 2017

Bell, Niina: Leppäkerttu ilman pillkuja

Kuvittanut Ilona Sundell & Raine Vasquez
Invalidiliitto 2016

 
Teoksen esittelytekstin mukaan Leppäkerttu ilman pilkkuja on musiikkisatukirja. Viime aikoina nämä lajityypin määrittelyt ovat jollain lailla alkaneet ottaa silmääni. Kiireistä kuluttajaa kosiskellaan ilmauksella, joka lupaa mahdollisimman paljon. 

Tässäkään tapauksessa lajileima ei ole kattava. Teos musiikkeineen löytyy Youtubesta, joten teokseen pääsee tutustumaan, vaikkei kirjaa käsiinsä saisikaan. Toisaalta pelkkä kirja vaatii laulajan, siinä on laulujen sanat mukana, muttei nuotteja. Musiikki-CD:n voi tilata Invalidiliitosta erikseen.

Suomessa on noin 400 000 vammaista henkilöä. Yhdistyneiden Kansakuntien vammaissopimuksen tavoitteena on taata kaikille ihmisille samat oikeudet, mutta tietämättömyys tai pelko saavat ihmiset syrjimään erilaisia. Asenteita on kuitenkin mahdollista muuttaa. Leppäkerttu ilman pilkkuja -teos auttaa ottamaan erilaisuuden  ja sen kohtaamisen puheeksi lapsen kanssa. 


"Minä en vietä aikaani leppäkerttujen kanssa, enkä varsinkaan sellaisten leppäkerttujen, joilla ei ole pilkkuja", vastaa hämähäkki Kerttulille, kun tämä pyytää sitä retkiseurakseen.




Teoksen loppu on seesteinen. Kerttulin äiti ottaa tytön syliinsä ja osoittaa ikkunasta näkyviä tähtiä.

- Tiesitkö, että jokainen taivaalla tuikkiva tähti
on erilainen? Tähtien lailla meistä jokainen on
säteilevä ja ainutkertainen, äiti kertoo.

Tarinaan on ympätty seitsemän lastenlaulua ja sen päättää "Tuiki, tuiki tähtönen".

Kirja on tuotettu osana Invalidiliiton Asennetta ja elämänhallintaa -projektia yhteistyössä Kirkkohallituksen ja Suomen Vammaisurheilu ja Liikunta VAU ry:n kanssa. Teos on saanut tukea myös Raha-automaattiyhdistykseltä.
Kirja on tuotettu osana Invalidiliiton Asennetta ja elämänhallintaa -projektia yhteistyössä Kirkkohallituksen ja Suomen Vammaisurheilu ja Liikunta VAU ry:n kanssa RAY:n tuella.
Kirja on tuotettu osana Invalidiliiton Asennetta ja elämänhallintaa -projektia yhteistyössä Kirkkohallituksen ja Suomen Vammaisurheilu ja Liikunta VAU ry:n kanssa RAY:n tuella.

20. huhtikuuta 2017

Kulmala, Marianne: Rufus, spesiaali lapsi

Lasten osion selkokielelle mukauttanut Ari Sainio
Kuvitus ja taitto Kirsi Tapani
Aivoliitto, 2016
Kulmala, Marianne: Rufus, spesiaali lapsi

Rufus, spesiaali lapsi -kirja on kirjoitettu selkokielellä. Selkokieli pyrkii olemaan yleiskieltä helpommin luettavaa ja ymmärrettävää. Vaikeat termit kuten 'kaunan kantaminen' on selitetty. Teksi on pyritty jakamaan niin, että yhdelle riville tulee vain yksi ajatus. Näin rivit ovat lyhyitä ja teoksen ulkoasusta on tullut ilmava.

Teos on kaksiosainen. Ensimmäinen osa on tarkoitettu lapsille ja jälkimmäinen aikuisille. Lapsille suunnatun osion kertoja on Boris. Boris on bostoninterrieri, samanrotuinen kuin valtakunnan ensimmäinen koira, Jenni Haukion Lenni, joka sekin vilahtaa kirjassa.

Boriksen isäntä on yhdeksänvuotias poika, nimeltään Rufus. Rufus on spesiaali lapsi, hänellä on neurologinen häiriö, Touretten oireyhtymä. Boris rakastaa isäntäänsä syvästi. Koira tietää, että Rufus voi päästää välillä suustaan ääniä, jotka ovat kummallisia pojan omastakin mielestä. Rufus ei kerta kaikkiaan voi näille äänille mitään. Rufuksella on myös erilaisia toistuvia liikkeitä, joita hänen pitää tehdä. Kertoja havainnollistaa: "Ihan sama juttu silloin, kun sinä olet flunssassa. Silloin et voi mitään sille, että nenäsi vuotaa tai sinulle tulee aivastus".

Flunssa kuitenkin menee ohi muutamassa päivässä. Sen sijaan Toureten oireyhtymä pysyy. Kirjassa todetaan vasta 20 vuotta rajapyykiksi, jolloin nähdään, helpottavatko oireet. Teoksesta saa paljon tietoa Toureten oireyhtymästä. Se tarjoaa vertaistukea sekä lapselle, jolla on tämä sama oireyhtymä, ja hänen vanhemmilleen. Ja toivon mukaan lisää myös muiden lukijoiden ymmärrystä.

Rufuksella on hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Huonona päivänä oireet itkettävät ja suututtavat.
Kirjassa on tehtäväruutuja. Ensimmäisessä kysytään: "Onko sinulla joskus huonoja päiviä? Mitä silloin teet?" Kirsi Tapanin kuvitus elävöittää teosta ja tukee tekstin ymmärtämistä. Alla on kuva aukeamasta, jossa kertoja vertaa erityislasta supersankareihin:

Minun mielestäni spesiaalit lapset
ovat supersankareits!
Niin kuin Batman, Zorro tai Tarzan!
He jaksavat kestää omia oireitaan,
he jaksavat kestää ihmisten tuijotukset [..]

Kirsi Tapanin kuvitusta Marianne.Kulmalan teoksessa Rufus, spesiaali lapsi.


Lisää selkokirjoja voit etsiä Selkokeskuksen ylläpitämästä tietokannasta.

5. huhtikuuta 2017

Lähteenmäki, Laura: Nutcase

Kansi Riikka Turkulainen
Kannen kuva Liivia Sirola
WSOY 2016



Juholla ja Saimilla on vain vuosi ikäeroa. Lapsena heitä luultiin kaksosiksi, mutta Saimin 15-vuotissyntymäpäivän aamuna ikäero on yhtäkkiä muuttunut valtavaksi. Juho on lähdössä kahden tunnin ajomatkan päähän lukioon, mutta Saimin täytyy jatkaa vielä vuosi tutussa koulussa. Saimia lohduttaa vain yksi ajatus: vuoden päästä hänkin pakkaisi tavaransa ja pääsisi asumaan veljen kanssa. Sitä ennen he toki viettäisivät viikonloput yhdessä.

Itsenäinen elämä vie Juhon mukanaan, ja Saimi joutuu huomaamaan, ettei veli ehdikään viikonlopuiksi kotiin. Tai jos ehtiikin, kaverit menevät Saimin edelle. Saimi ei löydä veljen veroista seuraa ja ajautuu nettiin. Sieltä hän löytää kiinnostavan blogin, jonka kautta kuvittelee taas pääsevänsä veljen lähelle.

Googlettelin kirjan nimellä. Kirjaan liittyy kuvitteellinen blogi ja kirjatraileri. Hauskin löytö oli kuitenkin vertaisvinkkausvideo. Aamulehden Nuoret kirjakriitikot -videosarjassa kirjallisuudesta kiinnostuneet nuoret arvioivat heitä kiinnostavia kirjoja. 14-vuotias Siiri Torvinen arvioi Laura Lähteenmäen nuortenromaanin täällä.

Huomaathan katsoa Liivia Sirolan tekemän kansikuvan. Liivia Sirola on pirkanmaalainen kuvataiteilija ja valokuvaaja.

 Vuonna 1973 syntynyt Laura Lähteenmäki on saanut lukuisia tunnustuksia: Arvid Lydecken -palkinnon, IBBY:n kunniamaininnan, ollut Finlandia Junior -palkintoehdokkaana sekä kolmesti Topelius-palkintoehdokkaana. 

23. maaliskuuta 2017

Paasolainen,Tuuli: Laula lelut laatikkoon : Laululeikkejä arjen iloksi ja avuksi

Kirjoittaja ja säveltäjä Tuuli Paasolainen
Kuvittaja Erika Kallasmaa
Nemo 2016


Yleisesti tiedetään, että musiikin käytöllä on monia hyviä vaikutuksia.  Laulaminen tai hyräily luo yhteyden pienen lapsen ja häntä hoivaavan aikuisen välille. Jopa sikiöaikaisista musiikkikokemuksista on tutkimusten mukaan hyötyä.

Laula lelut laatikkoon -teoksen tekijä Tuuli Paasolainen viittaa aivotutkija Minna Huotilaisen esittämiin väitteisiin musiikin hyödyistä.

Musiikkitoiminta ja musiikin käyttö:
- harjoittaa kuulontarkkuutta (kirjoittaminen, lukeminen)
- auttaa vieraiden kielten omaksumisessa
- soittoharrastus kehittää hienomotoriikkaa
- kehittää tarkkaavaisuustaitoja
- opettaa oman vuoron odottamista, vastuun ottamista
- vahvistaa matemaattisia kykyjä.

Mutta mistä energia päivittäiseen laulamiseen? Tuuli Paasolainen muistelee, että hänen oma jaksamisensa oli usein koetuksella lasten ollessa pieniä. Hän kertoo kuitenkin huomanneensa, että arki sujuu laulaen helpommin. Tähän kirjaan Tuuli Paasolainen on koonnut liki 20 itsetekemäänsä laulua, joista monet liittyvät lapsen arkeen. Näitä ovat esimerkiksi "Siivousloru" ja nukutuslaulu. Mukana on myös kaksi Ilpo Paasolaisen säveltämää ja sanoittamaa laulua. "Kierrän, käyn ja katselen" -laulun sanat ovat suomalaisesta kansanlorusta ja "Mulla auto oma on" -laulun sävel puolestaan on ranskalaisesta lastenlaulusta.

Väsyneelle vanhemmalle tarjotaan kuhunkin lauluun leikkiohjeet sekä vauvalle että vanhemmalle lapselle, mutta aikuista myös kannustetaan keksimään yhdessä lapsen kanssa. Esimerkiksi  porkkanoista tykkäävästä pupusta kertovasta "Mä olen pupu" -laulusta neuvotaan, että säkeistöjä voi helposti keksiä lisää: "Voitte laulaa ruoasta tai juomasta, josta lapsi pitää: "Mä olen Pekka ja tykkään rusinoista, olen Pekka ja tykkään rusinoista." Laulun voi myös körötellä."
 
Tuuli Paasolaisen mukaan puheen oppimisen kannalta on tärkeää, että lapsi saa harjoitella helppoja sanoja ja pieniä kokonaisuuksia. Tällöin hän saa kokemuksen osallisuudesta. Siitä, että ymmärtää, osaa ja voi olla mukana. Näin pieni laulu innostaa lasta osallistumaan ja vahvistaa tämän itsetuntoa.

Kun laulussa on vähän sanoja, laulu voi olla aikuisen mielestä kovin tylsä. Paasolainen kuitenkin esittää toisenlaisen näkökulman ja sanoo, että kun laulussa on vähän sanoja, jää energiaa musiikista nauttimiseen. Kuuntelin lauluja puolitoistavuotiaan kanssa. Hän käyttää itse vasta muutamia sanoja, mutta osaa matkia kotieläinten ääntelyä. Kun "Kissa mau mau mau" -laulu jatkui toistamalla kolmesti ensin "koira hau hau hau" ja sitten "heppa i-hah-haa", lapsi osallistui haukahtelemalla ja hirnahtelemalla.

Erika Kallasmaan kuvitusta sopii katsella ihan erikseen, vaikka laulut ja leikkiohjeet ovatkin tässä kirjassa kuvaa suuremmassa roolissa. Kustantajan esittelytekstissä teos määritellään laululeikkikirjaksi, mutta ei kai 'nuottikuvakirjakaan' sille vallan virheellinen määritelmä ole.



Teoksen mukana on cd-levy, jossa esitetään kaikki kirjan laulut. Kappaleet voi kuunnella laulettuina tai pelkkänä säestyksenä.

Tuuli Paasolainen (s. 1967) on MuM, musiikkikasvatuskouluttaja, joka toimii Helsingin kulttuurikeskus Annantalossa musiikkileikkikoulunopettajana.

Erika Kallasmaa (s. 1969) on koulutukseltaan graafinen suunnittelija ja kuvittaja. Hän on toiminut alansa opettajana Aalto-yliopistossa ja hänet on palkittu Kuvittajat ry:n Kaiku-palkinnolla 2005 ja kuvitustaiteen valtionpalkinnolla 2013. 

9. maaliskuuta 2017

Levanto, Marjatta & Vuori, Julia: Metsän pieni kansa : puunhaltijoiden opintoretki

Teksti Marjatta Levanto
Kuvitus Julia Vuori
Ulkoasu Tiina Ripatti
Kuvankäsittely Petri Kuokka / Aarnipaja

Maahenki 2016

Metsän pieni kansa : puunhaltijoiden opintoretki -selkoversio
Yleensä yhdessä selkokirjassa ei esiinny kovin monta toimijaa. Tässä niitä on aika liuta. Heti kirjan alussa luetellaan, ketä opintoretkellä on mukana. Se tietysti helpottaa lukijaa, joka palata listaan kesken luku-urakkansa. Pajunhaltija, Pihlajanhaltija, Vaivaiskoivunhaltija ja Väinämöinen esitellään oikein kuvan kanssa. Lisäksi luetellaan:
Ilmatar
Noidat
Vedenhaltijat / näkki
Hattarat, kapeet, rahkot
Metsänhaltijat / Tapio ja Mielikki, maahiset, suohaltijat
Sammakot
Karhut
Kratit
Menninkäiset
Vainajat, haamut, kummitukset
Kotitontut ja metsätontut
Jättiläiset
Tuliketut, lepänhaltijat
Vuorenpeikot / hiidet, staalot
Lintukotolaiset

Kirjan viimeisillä sivuilla kerrotaan kuvituksena käytettyjen taideteosten tiedot ja yleensä myös se, kuka on ottanut teoksesta tässä kirjassa julkaistun kuvan. Mukana on tuttuja kuvataiteilijoita, esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela, Hugo Simberg ja Magnus von Wright, mutta myös tuoreita suurelle yleisölle tuntemattomampia valokuvaajia. Siellä täällä vilahtelee Julia Vuoren hahmoja.

Kannen kuva on Torsten Wasastjernan Sadun prinsessa vuodelta 1898. Sama hurmaava kuva toistuu ehjänä kirjan sisällä. Siihen on liitetty myös valokuva sadun prinsessan mallista, pienestä tyttölapsesta. Kannessa olevan kolon merkitystä en oikein ymmärtänyt. Oikein pienikätinen tietysti voi työntää siitä kätensä.

Lukemani kirja oli kirjoitettu selkokielellä, mutta teosta on saatavissa myös yleiskielisenä.

Kirja on painettu Porvoossa, siitäkin täydet pisteet.

23. helmikuuta 2017

Kaskinen, Anna-Mari & Perkiö, Pia: Suuressa sylissä : runoja ja rukouksia

Teksti Anna-Mari Kaskinen ja Pia Perkiö
Ulkoasu ja taitto Virpi Penna

Lasten Keskus 2016


Suuressa sylissä on minikokoinen kuvakirja, runokuvakirja. 

Kun olin alle kouluikäinen, mummo luki minulle ääneen Seitsemää veljestä ja Ikuisia kertomuksia -kirjasarjaa. Ensin mainittuun palaan edelleen, mutta jälkimmäisiin en ole sittemmin kajonnut, vaikka tunnenkin lämpimän läikähdyksen aina nähdessäni näiden punaselkäisen kirjojen rivin. Katson, että lapsille on luettava monipuolisesti erilaisia tekstejä, vaikka tämä vaatiikin aikuiselta ylimääräistä viitseliäisyyttä. Ääneen luettavan pitää tietysti sopia tulemaan lukijan suusta ulos. Kehoitan lämpimästi kokeilemaan tätä kirjaa. Pidän sitä erinomaisen hienona teoksena, lajityypissään. Ja ylipäätään.

Suurella sydämellä -kirjan alaotsikko on "Runoja ja rukouksia". Kustantaja tarjoaa kirjalle takakannessa vain yhtä luokkaa, runoa. Valinta voi olla markkinointitekninen. Runokirjat liikkuvat sentään paremmin kuin uskonnollinen kirjallisuus. Lukijana ilahduin erityisesti juuri rukousosuudesta.

JEESUS, SINÄ TIEDÄT

Jeesus, sinä tiedät sen, 
että sinun apuasi
tänään tarvitsen.

Jeesus, minä tiedän sen,
että olet kanssani
päivän jokaisen.
Aamen.
(Pia Perkiö)

Satakirjastoissa kirja on sijoitettu hartauskirjojen luokkaan, mutta kirjan anti ei ole pelkästään hengellistä sorttia.

Kerään lähilasten hyllyihin kirjoja, jotka sanoittavat (ja kuvittavat) eri tilanteita. Kaskisen "Kaikki on nyt toisin" -runon minä on tilanteessa, jossa perheen dynamiikka on muuttunut uuden jäsenen myötä.

[..] Kaikki on nyt toisin täällä.
Vauva nukkuu vatsan päällä.
Äiti sille lepertää.
Sekaisin on isän pää.

Onhan täällä myöskin toinen
ihmislapsi aikamoinen.
Osaan monta taitoa,
enkä juo vain maitoa.

Runoissa ja rukouksissa käsitellään myös kuolemaa.

Virpi Pennan kuvitusta Pia Perkiön runoihin "Nyt itkettää" ja "Surun keskellä".


Anna-Mari Kaskinen lähestyy runossaan "Taivaan Isän hommissa" enkeliyttä.
Enkeliä näe en.
Onko siipi valkoinen?
Voiko ilman kaapua
hän tänne saapua?
Oliko se enkeli,
joka vastaan käveli,
otti kiinni kädestä,
auttoi hädän hetkellä? [..]

Arkista tilanteista löytyy paljon tuttuja juttuja.

ANTEEKSI
Sanoin äsken pahasti. Ja nyt hävettää.
Jeesus, anna anteeksi ja avukseni jää.
Auta, etten menettäisi hyvää ystävää.
(Pia Perkiö)

Kirjoittajapari on varsin tuotteliasta sorttia. Sain toistasataa osumaa, kun hain Satakirjastoista teoksia, joiden tekijäksi on merkitty Perkiö (synt. 1944). Kaskisella (synt. 1958) niitä tuli yli 200. Kaskinen on käsitellyt kirjoittamista runossaan "Pikkuinen loru":

Mistä löydän sanoja
loruun pikkuiseen?
Miten löydän runoja?
Mistä riimit teen?

Jostain aivan matalalta,
nurmikolta kiven alta,
sammaleilta jäkälästä,
vanhan käävän käppyrästä [..].

Kustantajan linkin takaa löytyy edustava näyte: http://www.kirjareppu.fi/korit/kasvattajan_kasikirjat/suuressa_sylissa/. Klikkaa sivun alareunassa olevia pikkukuvia.

16. helmikuuta 2017

Manninen, Kirsti & Cruz, Carlos da: Suomen lasten Suomi

Teksti Kirsti Manninen
Kuvitus Carlos da Cruz
Otava 2016



Olen miettinyt, mikä saa ihmisen käyttämään aikaansa blogin kirjoittamiseen. Voisihan saman ajan käyttää vaikkapa ulkoiluun. Itse pidän kirjoittamisesta ja kirjoista, kirjablogin avulla toteutan jonkinlaista kansankynttilän kutsumusta. Haluan levittää ilosanomaa kirjasta, hyvästä kirjasta.

Suomen lasten Suomi on hyvä kirja. Tuhti suorastaan. Painaakin yli kilon. Sisällöltään se pursuaa joka suuntaan. En silti peräänkuuluta karsimista ja tekstimassan supistamista, lukija etsiköön otsikkojen perusteella itseään kiinnostavat aukeamat. Aiheissa riittää valinnanvaraa Itämeren suojelusta jussipaidan tarinaan. Tiedonsirpaleet sidotaan paikkaan kehystarinalla: John ja Jenny ovat lähdössä Suomeen tapaamaan ystäviään, joita onkin aika liuta.

Heti teoksen aluksi esitellään kokonainen aukeamallinen suomalaisia lapsia, kuten Pate Ratina ja Anni Lalli. Pate on kitaristi Tampereelta ja Anni voimistelijatyttö Raumalta. Porukassa on mukana myös Dung Nguyen, nörttipoika Espoosta, ja Atik Samaletdin, joka on jalkapalloilija Järvenpäästä.

Suomen lasten Suomi on värikylläinen teos.



Tämänlaatuisten kirjojen ongelma on eittämättä, että osa tiedoista vanhenee nopeasti. Innostuin selvittämään, mikä kirjastojen ja kirjastoautojen lukumäärä on, sillä kirjastoinfon luvut vaikuttivat äkkisiltään suurilta. Kirjastotilastoista selviää, että vuonna 2015 Suomessa oli 288 pääkirjastoa ja 450 sivukirjastoa. Laitoskirjastoja oli 27. Kirjastoautoja oli käytössä 140 kappaletta.

Autojen lukumäärä näyttää hupenevan aika vauhtia. Vielä vuosituhannen taitteessa kirjastoautoja oli ajossa 201. Pää- ja sivukirjastoja oli yhteensä 835 ja laitoskirjastoja 99 kappaletta. Tieteellisten kirjastojen tilasto alkaa vuodesta 2002. Tällöin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kirjastojen toimipisteitä oli toiminnassa yhteensä 438, vuonna 2015 toimipisteitä oli enää 180 kappaletta.

Toki kirjan ilmaisu "yli 1000 kirjastoa ja melkein 200 kirjastoautoa" on riittävää tarkkuustasoa tässä yhteydessä.

Suomen lasten Suomi ei siis suinkaan ole pelkkää maantietoa, vaikka teoksen rakenne pitkälle maakuntien mukaan muodostuukin. Erityisesti ilahduin monista viittauksista kirjoihin ja kirjailijoihin.

Mutta mitä kirjan tekijät ovat ottaneet mukaan Satakunnasta? Hommaa kirja käsiisi, niin näet.

24. tammikuuta 2017

Palviainen, Jukka-Pekka: Tarpeeksi reilua

Karisto 2016
Kannen kuva: Elisabeth Ansley / Trevillion Images



Alun on oltava mukaansatempaava, Arttu pohtii kemian luokan takimmaisessa pulpettirivissä. Sen on vieteltävä katsoja, jotta tämä on valmis uhraamaan kallista aikaansa leffan katsomiseen. Jokaisella on vain yksi elämä, eikä yhtään hukattua hetkeä saa takaisin.
   Koponen haluaisi räjähtäviä ja palavia autoja, helikoptereita ja lentokoneita. Siksi se tuijottaa kiinteästi Jaatista, joka tekee virityksiään luokan edessä.

Ylläoleva lainaus on aivan kirjan alusta. Arttu ja Koponen suunnittelevat omaa leffaa lyhytelokuvakisaan, jonka voittona on matka Venetsian elokuvajuhlille. Työryhmää täydentää Jossu, jonka Arttu on tuntenut pienestä pitäen, ja johon Arttu voisi vaikka rakastua, ellei...

Jossu on aina tehnyt musiikin ja muun äänimaailman poikien elokuviin. Kun kouluun pöllähtää uusi tyttö, pojat pyytävät tätä mukaan elokuvantekoon, tarvitaanhan päärooliin tietenkin kaunis nainen. Tai no, myös henkilökohtaisia motiiveja saattaa olla roolivalinnan taustalla. Niin, henkilökohtaisia motiiveja on roolivalinnan taustalla, se käy selväksi heti. Sen sijaan epäselvä on, onko Jossukin ihastunut uuteen tyttöön, ja jos on, onko tunne vastavuoroinen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Raumalle. Kirjailija tuntee miljöönsä, sillä hän on syntynyt Raumalla. Sittemmin Palviainen on muuttanut Sastamalaan. Yksi kirjan henkilöhahmoista puolestaan on juuri muuttanut Sastamalasta Raumalle. On erityisen hauska lukea Pyymäen kahvilasta, kun tuntee paikan. Raumalaisia lukijoita ilahdutetaan tuttuja katuja nimeten. Elokuvateatteri Minervan muisto nousee useampia kertoja esille.

Elokuvista harrastuneiden nuorten elämää seuratessaan lukija saa paljon tietoa elokuvista. Vai tiedätkö sinä ennestään, mitä elokuvaa pidetään maailman huonoimpana? Toisaalta elokuvamieltymysten kautta saadaan myös luonnehdittua kirjan sivuhenkilöitä näppärästi. Esimerkiksi Artun vaari, joka sivumennen sanoen oli vuosikymmeniä elokuvateatteri Minervan koneenkäyttäjä, pyörittää vuosikymmeniä vanhoja klassikkofilmejä kelanauhurilta, sillä vaikka hän on menettänyt näkönsä, hän pysyy seuraamaan tuttuja elokuvia kuulonsa varassa.

Palviaisen teksti soljuu kauniisti, ja kirja on varsin nopealukuinen. Sitä pystyy lukemaan pätkissä - jos malttaa. Aihepiirinsä puolesta teoksen voisi kuvitella kiinnostavan myös vähänlukevia poikia, siis juuri heitä, joiden lukemisesta tai lukemattomuudesta ollaan erityisen huolissaan. Mutta houkutteleeko kirjan kansi lukemaan? Entä vastaako kansikuva kirjan sisältöä?

Tässä blogissa on kerrottu myös Palviaisen kahdesta edellisestä teoksesta Joku vieraileva tähti ja Perjantai on hyvä päivä lähteä.

12. tammikuuta 2017

Socha, Piotr: Mehiläinen

Piotr Socha
Tekstin toimittanut Wojciech Grajkowski
Puolasta suomentanut Päivi Paloposki 
Nemo 2016

Socha, Piotr: Mehiläinen (2016)


Mehiläiset ovat eläneet maapallolla ainakin 100 miljoonaa vuotta. Ne ovat peräisin ajoilta, jolloin dinosaurukset elivät. Mistä tämä voidaan tietää? Mehiläiset-kirja vastaa: "On löydetty vanhaa meripihkaa, johon on jähmettynyt raidallisia hyönteisiä." Teoksesta löytyy vastaus moneen muuhunkin mehiläisaiheiseen kysymykseen. Mikä on mehiläisen lentonopeus? Kuinka monta munaa kuningatarmehiläinen voi munia päivässä? Kuinka paljon mettä työläismehiläinen jaksaa kantaa?

Piotr Socha (syntynyt 1966) on puolalainen kuvittaja, joka tuntee mehiläisten maailman. Kustantajan esittelytekstin mukaan Piotr Sochan isä toimi mehiläistarhaajana. Isokokoinen teos on täpötäynnä hienoja kuvia, joiden tyyli tuo mieleen vanhat opetustaulut.

Socha, Piotr: Mehiläinen (2016)

Teoksessa kerrotaan, että kasveilla on kaksi elämäntehtävää: kasvaa ja tuottaa siemeniä, joista kehittyy uusia kasveja. Eri kasveilajeilla on erilaisia pölytysstrategioita, on itsepölytteisiä ja tuulipölytteisiä kasveja. Parhaita siemeniä syntyy, kun siitepöly on peräisin toisesta kasvista.

Tiedän, että mehiläisiä pidetään parhaina pölyttäjinä, mutten ole ymmärtänyt mihin väite perustuu, sillä pölyttäviä hyönteisiä on muitakin. Piotr Sochan kirjassa näin ensimmäisen kerran termin kukkauskollisuus. Sochan mukaan kukkauskollisuudeksi kutsuttu ilmiö esiintyy vain mehiläisillä, jotka keräävät ensin yhden lajin kasvit ja hoitavat muut lajit myöhemmin. Näin myös siitepöly kulkeutuu tarkoituksenmukaisesti esimerkiksi lehmuksen kukasta toiseen eikä esimerkiksi lehmuksesta vadelmaan.

Socha, Piotr: Mehiläinen (2016)

Kirja on vahvaa tekoa. Värikkäitä kuvia voi katsella pienikin, mutta tekstimassa vaatii jo edistyneen lukijan, vaikka otsikoita silmäilemällä voikin poimia tarkempaan syyniin vain kaikista kiinnostavimmat aiheet. Kieli on tavallista yleiskieltä, mutta tekijä havainnollistaa mukavasti.
On laskettu, että tuottaakseen yhden kilon hunajaa mehiläisten täytyy käydä muutamassa miljoonassa kukassa, jolloin ne lentävät noin 150 000 kilometriä. Matka on suunnillen sama kuin jos ne lentäisivät neljä kertaa maan ympäri.
Varsin tehokasta porukkaa ovat!


22. joulukuuta 2016

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie : Suomen lasten enkelirunot


Toimittanut Ismo Loivamaa
Kuvat Rudolf Koivu
Minerva 2016


Ismo Loivamaa kirjoittaa teoksensa jälkisanoissa, että lasta suojelevat lempeät enkelit ovat aina kuuluneet suomalaiseen lastenrunouteen. Enkelirunot ovat hänen mukaansa säilyttäneet suosionsa, vaikka uskonnollisuus on hävinnyt muusta lastenkirjallisuudesta. Tähän kokoelmaan runoja on valikoitu monelta tekijältä. Nimet ovat tuttuja: Immi Hellén, Anna-Mari Kaskinen, Kaarina Helakisa, Z. Topelius... Myös suomalaisia kansanrunoja on mukana. Ilahduin tavattomasti, kun törmäsin kirjassa peruskoulun ensimmäisellä luokalla ulkoa opeteltuun kansanrunoon, josta muistin nyt enää vain alun "Ensimmäinen enkeli, toinen tonkeli, kolmas kovanokka..."

Tietysti kokoelmasta löytyy myös nimiruno Maan korvessa kulkeva lapsosen tie. Hiukan yllättäen mukaan oli otettu myös synkänsorttinen kolmas säkeistö, jota harvoin esitetään.

Kirjan kuvituksena on käytetty Rudolf Koivun (1890-1946) maalauksia. Koivun kuolemasta on tullut kuluneeksi 70 vuotta. Povaankin, että näemme Koivun kuvitusta tulevina vuosina entistä enemmän. Tekijänoikeushan päättyy, kun tekijän kuolemasta on kulunut 70 vuotta.

Kannesta ja kirjan graafisesta ulkoasusta kerrotaan sen verran, että työstä vastaa Taittopalvelu Yliveto. Henkilöitä ei nimetä. Ulkoasultaan teos on kovin perinteinen, ei kuitenkaan kömpelö. Oletan, että tekijät pyrkivät säilyttämään  Rudolf Koivu -tunnelman myös kirjan ulkoasussa.

Kuvituksesta olisin kernaasti tahtonut tietää enemmän. Jossain kuvassa tekijän nimikirjaimet ovat näkyvissä. Niiden sijainnin perusteella voi päätellä, että kuvassa on koko teos, mutta onko kuvituksena käytetty myös yksityiskohtia jostain suuremmasta työstä?
  

15. joulukuuta 2016

Laulua kuonoon, joulua tassuun

Tarina ja laulunsanat Tuula Korolainen
Sävellykset ja nuotit Timo Klementtinen
Leikkiohjeet Ulla Piispanen
Kuvat, ulkoasu ja kansi Marjo Nygård
Lasten Keskus ja Kirjapaja 2016


Timo Klementtinen ja Tuula Korolainen: Laulua kuonoon, joulua tassuun

Tarkoitukseni oli esitellä aivan eri teos, mutta sen saatavuudessa oli ongelmia, ja päädyin selailemaan Tuula Korolaisen tuotantoa. Se on mittava. Blogikirjoitukseen valikoitui Laulua kuonoon, joulua tassuun. Ja ennakkotietona kerrottakoon, että Korolainen on mukana myös seuraavaksi esittelemäni teoksen tekijäryhmässä.

Ylipäätään esiteltävien teosten valikoiminen on haastavaa. Uusien kirjojen tulva on loppumaton, ja hyllyjen uumenistakin olisi välillä mukava nostaa joku hiukan vanhempi teos. Mutta nyt asiaan, siis kirjaan. Timo Klementtinen on säveltänyt Laulua kuonoon, joulua tassuun -teosta varten 14 Tuula Korolaisen runoa, jotka on julkaistu kirjana Kuono johti joulua (2006). Takakansitekstissä luvataan, että laulujen säestys on merkitty helpoin sointumerkein.

Lauluaa kuonoon, joulua tassuun on joululaulukokoelma ja nuottikirja, mutta se ei ole pelkästään joululaulukokoelma ja nuottikirja, sillä lauluihin on liitetty leikkiohjeet ja laulujen väliin Korolainen on kirjoittanut kehystarinan. Kirjaa voi käyttää joustavasti vaikkapa joulujuhlaohjelman pohjana. Timo Klementtinen toimii Suomen musiikkioppilaitosten liiton toiminnanjohtajana, joten voisin kuvitella, että teos vastaa erityisesti oppilaitosten tarpeisiin.

Teos sisältää CD-levyn, jossa esitetään kaikki kirjan laulut. Luulenpa, että tämä levy soi myös monessa kodissa.

Mäyräkoirat ovat lähellä sydäntäni, joten innostuin tietysti laulusta, jonka nimi on Mäyräkoira kertoo.
Mieleenjäävin biisi taisi kuitenkin olla Joulu tuntuu turkissa.

 
Laulua kuonoon, joulua tassuun on kaikin puolin ammattitaitoisesti tehty. Heti ensiselailusta alkaen sen ulkoasu viehätti minua. Kehystarinan olisin toivonut ilmavammin esille, ja mieluusti myös isommalla kirjasintyypillä painettuna, mutta ymmärrän, että tekijöiden on tarvinnut tehdä valintoja. Sivumäärä on nyt 55. Marjo Nygårdin kuvitus on saanut ansaitsemansa runsaan tilan.


Kirjan lopussa tekijät esittävät kiitokset Pelle Miljoonalle ja Ari Taskiselle. Arvaatko miksi?


7. joulukuuta 2016

Riddell, Chris: Ada Gootti ja hiiren haamu

Gummerus 2015
Englanninkielinen alkuteos Goth Girl and the Ghost of a Mouse
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Muuan hiiri muistelee -kirjasen suomentanut Kristiina Drews

Ada Gootti asuu valtavassa Kalmatollon kartanossa isänsä lordi Gootin kanssa. Lordi Gootti on hurjan kuuluisa pyöräilevä runoilija, jonka harrastuksiin kuuluu myös potkuhevosratsastus ja puutarhatonttujen posauttelu väkipyssyllä. Adan äiti - kaunis thessalonikilainen nuorallatanssija - on kuollut traagisessa onnettomuudessa Adan ollessa vielä vauva, eikä lordi Gootti ole päässyt yli rakkaan vaimonsa menetyksestä. Ada muistuttaa kovasti äitiään, mikä on saanut lordin omaksumaan erikoislaatuisen uskomuksen siitä, että lasten tulisi kuulua, muttei näkyä. Ada ymmärtää, että hänen näkemisensä saa isän surulliseksi, mutta ei hän silti mielellään käytä isoja, kömpelöitä ja ennenkaikkea äänekkäitä saappaita, joiden aiheuttaman metelin ansiosta isä pystyy välttelemään häntä.

Isän kanssa vietettyjä viikottaisia teehetkiä lukuunottamatta Ada on kartanossa aika yksin. Omalaatuisia palvelijoita ja tiuhaan vaihtuvia kotiopettajattaria kyllä riittää, mutta samanikäisiä kavereita ei ole. Eräänä yönä Ada tutustuu Ishmaeliin, joka on hiiri. Tai itseasiassa oli hiiri, kunnes sai surmansa loukussa ja on nyt hiiren haamu. Jostain syystä Ishmael on jäänyt kummittelemaan kartanoon, eikä kukaan muu kuin Ada pysty näkemään sitä. Ada ja Ishmael lähtevät seikkailemaan valtavan kartanon vanhaan käyttämättömään osaan ja yhtä valtavaan ja sokkeloiseen puutarhaan, josta löytyykin monenlaista yllättävää.

Eräällä yksinäisellä aamiaisella Ada tapaa yllättäen kaksi omanikäistään lasta, joiden mukana hän pääsee salaperäiseen Ullakkokerhoon. Siellä kokoontuu kartanon nuoria palvelijoita ja työntekijöiden lapsia, eikä kartanonherran tytärtä ole tietenkään koskaan kutsuttu mukaan, vaikka hän on kovasti kavereita kaivannutkin. Ullakkokerhon porukka alkaa huomata kartanon tiluksilla epäilyttäviä tapahtumia, joihin tuntuu liittyvän kartanon sisäriistanvartija Nurjamaa. Lordi Gootin jokavuotinen sisämetsästyksen ja metaforisen polkukisan päivä lähenee, ja tänä vuonna Nurjamaan hoitamissa järjestelyissä vaikuttaa olevan jokin pielessä.

Kartanon fantastisen erikoinen väki ja kirjan tarina ihanan outoine käänteineen imaisee lukijan tehokkaasti mukaansa. Koskaan ei tiedä mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu ja sivua kääntämällä saattaa löytää itsensä mitä eriskummallisimpien hahmojen seurasta. Niin kuvittajana kuin kirjailijana tunnetun Chris Riddelin mustavalkopiirrokset ja luvun aloittavat koristeelliset anfangit sopivat hienosti kirjan goottiromanttisen tummaan tunnelmaan. Sarjasta on suomennettu tämän lisäksi kaksi osaa: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit sekä Ada Gootti ja Humisevan karju.



       
Gummerus 2016
 

 

24. marraskuuta 2016

Itkonen, Jukka: Hirvi irvistää

Tekstit Jukka Itkonen
Kuvitus ja tekstaus Matti Pikkujämsä
Lasten keskus 2016



Hirvi irvistää on runokuvakirja, jossa vilistää juuri niitä samoja elukoita, mitä maassamme esiintyy. Koalaa, pingviiniä tai jääkarhua ei sivuilla näy. Rajaus ilahduttaa, sillä monta kertaa lastenkirjoissa esitellään kaikkia muita kuin kotoisia eläinlajejamme.

Eläimet esitetään perinteisesti. Oravalla on käpy käpälissä, ketulla kana hampaissa. Itse asiassa citykettujen ja kotikanaloiden yleistyessä voi joku muheva kana päätyä repolaisen suuhun. Paitsi että tämä kirja ei puhukaan perinteisesti repolaisesta, kettu on tuliturkki.

Kettu, tuliturkki
      aidan takaa kurkki
näkyisikö pihamaalla
nam, nam, syötävää.
Sulavasti niin kuin tali,
      pujottautui aidan ali.
Ja kohta oli hampaissa
jo kana muheva.

Joka aukeamalla on kaksi eläintä, joten vajaassa viidessakymmenessä sivussa ehditään esitellä aika liuta eläinlajeja. Vain muutama laji on päässyt kahteen eri runoon. Hirvi irvistää on myös tietokirja. "Kiven päällä sisilisko häntää viputtaa. Jos se säikkyy kovasti, se voi sen tiputtaa. Hännänpätkä kiven päälle muistoksi vain jää."

Matti Pikkujämsän tekstaus antaa runoille viimeisen silauksen. Runo kesäkissasta toivottavasti koskettaa muitakin.

Viimeinen runo on erityisen hieno. Kaikille löytyy oma paikka!




Mutta mille se hirvi oikein irvistää? Hanki kirja käsiisi ja selvitä asia itse.

10. marraskuuta 2016

Tiainen, Marja-Leena: Poika joka katosi

Marja-Leena Tiainen: Poika joka katosi
Avain / BTJ Finland 2015



Poika joka katosi on selkokirja. Se perustuu Marja-Leena Tiaisen teokseen Poistui kotoaan (2005). Tiainen on itse kirjoittanut selkokirjan. Teoksen nimi ilmaisee hyvin, mitä kirjassa tullaan kertomaan, ja kerronta jatkuu tiiviinä, vaikka tekstin asettelu onkin ilmavaa, runomaista.

Lukija tavoittaa tunnelman, joka vallitsee kadonneen pojaan perheessä. Perheenjäsenet käsittelevät tilannetta kukin tavallaan. Ensimmäisistä joululahjoista katoamisen jälkeen iloitsee ainoastaan perheen viisivuotias, mutta vähitellen jäljelle jääneet jatkavat elämäänsä. Selkoteksissä suurimman roolin saa 18 vuotta täyttävä esikoistytär, joka olosuhteista huolimatta pyrkii elämään tavallista nuoren ihmisen elämää.

Suosittelen kirjaa täysi-ikäisyyden kynnyksellä eläville nuorille miehille ja naisille, myös teille, jotka ette kovin paljon lue. Tämä kirja on nopealukuinen ja ohut, sivuja siinä on vain 88 kappaletta.